Maanantaina kuvasimme musiikkivideon “Suomen pään” osuudet. Tykkään kovasti tästä putkesta, joka aina muodostuu kahden paikan välille, kun jotain asiaa puuhataan parissa eri lokaatiossa. “No mä olen nyt just täällä Pitäjänmäen päässä…” aina se putken suu on siinä. Siitä voi ryömiä sisään, kun on valmis ja pullahtaa Kallion päästä ulos.

Putki. Hieno asia. On monenlaisia putkia. Uraputkia. Sellaisen päässä seisoo kovin hämillään, oli sitten menossa tai tulossa, mutta monet onkin siellä sisällä suurimman osan ajastaan. En tiedä onko se sen kivempaa. Sitten on putkinäkö, joka ilmenee katastrofitilanteissa, katastrofaalisessa humalatilassa, tai katastrofaalisen typeryyden vallitessa ihmisen pään sisällä. On ilmeisesti aika yleinen. Sen putken päästä on valitettavan pitkä matka sinne toiseen päähän, mutta ainakin tietää minne on menossa. Ja on Jukka Putkinen, meidän livemiksaaja. Laittaa kuulemma todella hyvää ruokaa. Miksaaminen ja ruoanlaittohan on usein aika samankaltaisia hommia. Ihan pelkillä mittareilla ei pärjää, vaan pitää luottaa omiin aisteihin ja kokemukseen. Niinkutsutun fiilispohjan käyttäminenkin on sallittua, jopa toivottavaa, jos tietää mitä tekee. Viimeisenä listalla on putkimikrofoni. “Liiton” miehet ja naiset tykkää. Olen itsekin ollut käyttäjä jo jonkin aikaa. Viimeksi pyydystin sellaisella oman ääneni.

kuluneen viikon aikana (en keksi nyt mutta tähän jotain studiojorinaa… yhdessä tehtiin ja joku soitti jotain… levy on kohta valmis ja aivan törkeen hyvä…) tänään loput äänitykset ja illalla kuvataan musavideoo.

Avaan hanan. Hanasta valuu sammakoita. Suljen sen ja ajattelen, että pian ovikello varmaankin soi.

Ovikello soi. Siellä on mies, arvelen, joka haluaa ojentaa minulle viestin, tai sitten osoittaa minua aseella, tai pölynimurin suuttimella, tai muovisella jeesus-hahmolla, joka siunaa jokaista, joka omistaa muovisen jeesus-hahmon.

Avaan oven. Siellä on mies, joka haluaa ojentaa minulle viestin. Siinä lukee: aukko takaisin, kaukana kotisi, oikku takanasi, kukkia otsaani. Hämmennyn. Olen otettu, sanon. Mies ei. Jäämme aloillemme, kunnes olkaani tarrataan kädellä. Se on minun käteni. Minun on mentävä, sanon ja vilkutan. Niin, minunkin, sanoo mies, kaikkea hyvää. Kaikkea sitä, vastaan ja suljen oven. Raavin päätäni eteisessä ja luen viestin monta kertaa etuperin. Tämä lienee jokin arvoitus, sanon. Koirani kääntää kylkeään ja nauraa minulle.

Hyvää joulukuuta, rakas levytyspäiväkirja! Koirani makaa maassa liikkumatta ja olen sillä aikaa ottanut itselleni aikaa ja antautunut taiteellisten pohdintojen valtaan. Esimerkiksi sellaisten, joissa loppusointu- ja trilogiasyistä etsitään teeteeii päätteistä seuraajaa kahdelle ensimmäiselle albumille, joiden nimet, kuten jotkut teistä tietävät, ovat Meteoriitti ja Astronautti. Aloitan usein poissulkevalla metodilla tällaiset listaukset. Niin nytkin: Herkkutatti, Automaatti, Timantti, Kanootti, Stiletti, Patriootti, Heviletti, Monoliitti, Kajetti, Mastodontti, Kuutti, Korintti, Iitti, Kandidaatti, Salaatti, Kurantti… näitähän riittää, mutta sitä oikeaa ei tunnu löytyvän.

Kuten arvaatte, tämänkaltainen taiteellinen aprikointi on hermoja kiduttavaa työtä, mutta tällä kertaa jouduin onnekseni lopettamaan sen lyhyeen, kun kiiruhdimme kuvaamaan albumin kansikuvaa erääseen tarkoin valikoituun lokaatioon. Lokaatiossa olosuhteet pakottivat minut soutamaan ajan patinoimalla soutuveneellä keskellä pimeää ja aallokoltaan kohtalaisen äkäistä merta. Selvisin hengissä kokemusta rikkaampana ja saavuin kotiin monta levynkansiehdokasta mukanani. Kiitos venettä lainanneelle nimettömänä pysyttelevälle herrasmiehelle. Tekosi on vähintääkin linnan juhlien kutsun arvoinen. Toivon, että Haavisto levyn kuultuaan ymmärtää lähettää kutsun. Kiitos myös loistavalle valokuvaajalle, mallille, mallin äidille ja susipukuiselle miehelle.

Ja vielä yksi juttu. Mikäli juuri sinulla on jokin mehukas teeteeii-ehdotus, kuulisin sen mielelläni.

Eläinlääkäri kielsi koiraltani alkoholinkäytön ja sosiaaliset hetket lajitoverien kanssa muutamaksi viikoksi. Ehdotti, että tekisimme jotain mukavaa ja rauhallista yhdessä. Pelaamme sanapeliä. Keikaty ei ole sana, mutta siitä saa valtavat pisteet. Minä ja koira protestoimme, mutta eläinlääkäri pysyy tiukkana: nämä ovat hänen sääntönsä ja hän on päättänyt voittaa pelin. Kysyn millaisella moraalikäsityksellä on varustettu ihminen, joka kutsuu itsensä pelaamaan omilla säännöillään sanapeliä kotiin, jossa sairastetaan. Eläinlääkäri tyhjentää viinalasinsa, tumppaa savukkeensa ja ilmoittaa painokkaasti olevansa eläinlääkäri, eikä mikään moraalifilosofi. Nykyään on erikoistuttava ja oltava paras, tai jää pian muista jälkeen ja löytää itsensä täyttämästä bingolappua keskellä kirkasta päivää kahvipaketin kiilto silmissä. Syytän eläinlääkäriä vakavasta ennakkoluuloisuudesta. Juuri tuollaisen asenteen vuoksi ahdistuneisuus ja ahdasmielisyys raivaavat itselleen tilaa tässä maailmassa, huudan mennessäni, kun pakenemme koiran kanssa kylpyhuoneeseen, jonne lukkiudumme. Eläinlääkäri ei lannistu, vaan huutaa teesejään oven läpi. Avaan vesihanan, jotta kohina peittäisi eläinlääkärin elämöinnin.

Pian mukava höyry on täyttänyt kylpyhuoneen ja olemme kuin turkkilaisessa saunassa. Eläinlääkäri on luultavasti väsynyt ja kerännyt luunsa ja aatteensa. Sammutan vesihanan. Viemäristä kantautuu vaimeaa musiikkia. Höristämme korviamme. Musiikki on todella kaunista, aivan uskomattoman puoleensavetävää ja sen mukana saapuu sieraimiimme makea itämainen tuoksu. Painan korvani kiinni lavuaarin aukkoon ja uneksin kaukaisista maista. Huomaan koirani tekevän samoin. Katsomme toisiamme ja sukellamme viemäriin kohti musiikkia, joka on lumonnut meidät.

Hetken viemäriputki tuntuu ahtaalta, mutta se laajenee nopeasti ja pian sukellamme loputtoman syvässä meressä. Täällä on ihmisen ja koiran hyvä mennä, mietin. Mieleni kevenee. Ajattelen puita, lintuja, vuoristoratoja, mustekaloja, laivanhylkyjä, ideoita, seesamöljyä ja äitiäni. Ajattelen valaita, omakotitalon portaikon alla olevaa tilaa ja nostureita. Ajattelen kuivalihaa ja hanaoluesta nauttivaa miestä, joka istuu kapakassa samalla paikalla joka ikinen päivä, kunnes eräänä päivänä jättää tulematta, eikä koskaan enää palaa. Ajattelen Sidney Howardia. Ajattelen palavaa intohimoa origameihin tai huovutukseen, purjoa, kokinhattua, pankkivirkailijan hymytöntä hymyä, lantin kilahdusta viemärin ritilään, nuorallatanssijan keskittymistä, unessa hereillä olemista ja sitä, kuinka kaikki mikä on, on kotoisin sieltä missä ei ole mitään: sanoinkuvaamattomasta, ja palaa sinne takaisin, kuin ei olisi koskaan ollutkaan olemassa. Eikä ollutkaan. Oli vain kuvitelma kuvitelman sisällä; uni josta voi herätä vain uneen. Maailmankaikkeus on kupla kuralätäkössä.

Vastaamme ui hammasvalas, jonka kylkeen on rakennettu parveke. Parvekkeella soittavat kolme kaunista naista maailman kauneinta laulua ja heidän ympärillään koko maailma tanssii lumotun käärmeen tanssia. Laulu on vanha kuin ikuisuus ja saa jokaisen soluni värähtelemään rakkauden taajuudella. Tunnen lämpimän myötätunnon aallon vyöryvän lävitseni ja pyyhkivän kaiken epäilyksen mukanaan. Hitaasti valas katoaa syvyyksiin, mukanaan naiset ja laulu. Luulen, että tapaamme vielä joskus, mutta se on jo toinen tarina. Uimme koirani kanssa kiireettä takaisin kylpyhuoneeseen, josta höyry on jo hälvennyt ja toteamme myös eläinlääkärin hälvenneen omille teilleen. Keitän kahvit.